Kalastaja-Jussin miljoonakello

Neiti Hilda Autio oli lähdössä Pohjanmaalta Amerikkaan, niin kuin moni muukin Ameriikan-kuumetta 1900-luvun alussa potenut. Hilda syntyi Himangalla, Keski-Pohjanmaalla, vuonna 1894. Hänellä oli kymmenen sisarusta, joista neljä oli lähtenyt jo rapakon taa. Sukulaiset lähettivät Hildalle laivapiletin ja hänelle teetettiin mukaan pyhäpuku, ruskea pusero ja punainen hame. Mukaan pakattiin myös villasukat ja pieni puinen voirasia.

Hilda Aution matka vuonna 1912 Kokkolasta Hankoon ja edelleen Southamptoniin Englantiin viivästyi kuitenkin niin, että hän myöhästyi laivasta. Titanic meni menojaan, Hildan matka jatkui myöhemmin ja hän pääsi ilman dramatiikkaa Amerikkaan. Ensimmäisestä palkastaan, jonka hän sai piian töistä New Yorkista, Hilda Autio osti kelta-valkoisen tanssiaispuvun (kuvassa päällimmäisenä). 

Uusissa vaatteissa kelpasi tanssahdella ja tavata muita suomalaisia. Hildan tie vei lopulta Minnesotaan, jossa hän asui puolisonsa kanssa tämän kuolemaan saakka. Hilda ja John Nicholsin liitto oli lapseton, ja vuonna 1972 Hilda muutti takaisin Suomeen. Hän ehti elää veljensä tyttären luona Virolahdella 13 vuotta. Hilda Nicholsin Titanic-matkavaatteet ovat nähtävillä Himangan kotiseutumuseossa.

Titanicille ehtinyt ja onnettomuudesta pelastunut Anna Turja, Hilda Aution ikätoveri, kertoo omaäänisesti turmayöstä YLE:n jutussa. ”Se oli kaunis laiva, kuin kaupunki”, 81-vuotias Anna Turja aloittaa. Upea haastattelu.

Hypätään tässä kohtaa eteläiseen Perämereen, tarkemmin Kallankareille, jotka ovat pienen pieniä saaria Kalajoen edustalla. Kallankarit kohosivat merestä 1400-luvulla aluksi muutaman kiven ryppäänä. Suurempi kareista, Maakalla, oli jo 1500-luvulla tärkeä kalastajien tukikohta, jonne rakennettiin pieniä asumuksia ja kalamajoja.

Hilda Aution tapaan 1900-luvun alussa myös jotkut Kallakarien kalastajat halusivat kokeilla onneaan Amerikassa. Himangalta kotoisin ollut Jussi (Johannes) Akolahti lähti morsiamensa kanssa New Yorkiin keväällä 1900. Hän haaveili tekevänsä ahkerasti töitä ja säästävänsä rahaa niin, että voisi muutaman vuoden kuluttua palata Suomeen ostamaan oman maatilan. 

Dollareita kertyikin mukavasti. Kun paluumatka koitti, pariskuntaa arvellutti kuljettaa setelitukkoja ja kultakolikoita taskuissa ja matkatavaroissa. Hiukan ennen laivan lähtöä he löysivät New Yorkissa kellokaupan, jossa oli näytillä kaksi erikoislaatuista taskukelloa. Jussi Akolahti mietti rahojen sijoittamista harvinaiseen kelloon. Hintatiedusteluissa selvisi, että hänen rahansa riittäisivät ostokseen ja vielä vähän jäisikin. Akolahti sai vaimonsa vakuuteltua sijoituksen järkevyydestä ja kello ostettiin. Se oli tavallista taskukelloa paksumpi, puhdasta kultaa, selkäpuolella kaksi platinaista hevosenpäätä, joilla oli safiirisilmät.

Jussi Akolahti kalasteli paluunsa jälkeen kymmeniä vuosia Kallankareilla. Hän säilytti kelloaan laatikossa, jota kuljetti mukanaan aina, maalla ja merellä. Hän ei koskaan muuttanut kelloa rahaksi, mutta kävi tiettävästi ainakin kerran kokkolalaisessa kelloliikkeessä tiedustelemassa esineen arvoa mahdollisen maatilan oston näkökulmasta. 

”Tuolloin varmistui, ettei ainakaan lähialueilta löytynyt montakaan sellaista tilaa tai taloa, joka olisi ollut liian kallis kellorahoihin vaihdettavaksi. Kellokauppias neuvoi Jussia myymään aluksi vain kellonsa neljä silmää ja vaihtamaan tilalle lasiset, jolloin safiireista saatavat rahat riittäisivät jo ylelliseen elintasoon; jos katse oli vielä korkeammalla, hevosenpäiden vaihtaminen halvempaan metalliin olisi suureksi avuksi. Kellon kultaosasta keräilijät ovat valmiit maksamaan melkein mitä hyvänsä, jota siihen vaihtoehtoon kannattaa turvautua vasta viimeksi, oli lopullinen neuvo”, kertoo kirjailija Lauri Järvinen mainiossa Kallankarien historiakatsauksessa.

Akolahti asui koko elämänsä vaatimattomasti ja vietti eläkepäivänsä etäisen sukulaisensa luona. Kellon kohtaloa ei tiedetä. Arvioidaan, että sen arvo oli vähintään miljoona markkaa vuonna 1994. 

Toinen New Yorkissa näytillä olleista kelloista myytiin öljyteollisuudessa rikastuneelle Rockefellerin suvulle, jonne Akolahdenkin ostaman kellon oli tarkoitus mennä. Sattuman oikusta sattui niin, että kalastaja Jussi Akolahti ehti väliin ja vei muhkean jalometalliesineen Perämeren maisemiin.

Kuvassa oikealla Maakallan käräjäkivet, joilla pidetään karikokous joka vuosi heinäkuun lopulla.

Kalamaja vuodelta 1700 toimii nykyisin pienenä kalastusmuseona.

Maakallassa on 45 asuttua mökkiä, joiden asukkaat viihtyvät 16 kilometrin päässä rannikolta sulan kauden ajan, tuulessa ja tyvenessä. Lisäsiipiä tai muita laajennuksia ei saa rakentaa, yleisilme pysyy melko perinteisenä.

Kallankarien säännöt ovat vuodelta 1771. Kalastajat käyttävät ylintä valtaa, siihen eivät ole vaikuttaneet mantereella käydyt vallanvaihdot, kuninkaat, keisarit, presidentit eikä Euroopan Unioni.

Kallankarilaiset kalastavat edelleen aktiivisesti, alue on hyvää aluetta muun muassa siianpyyntiin. Maakallassa vieraileville on myynnissä tuoretta savusiikaa, joka sanalla sanoen on uskomattoman hyvää.

Ulkokallalle, joka on saarista pienempi, rakennettiin majakka vuonna 1872. Se on Perämeren pienin majakka, 13 metrin korkuinen, tiilestä rakennettu. Arkkitehti Axel Dahlström suunnitteli myös muita majakoita sekä muun muassa ravintola Kappelin ja Vanhan Ylioppilastalon Helsingissä. 

Ulkokallassa on Kalevan mukaan ollut aikoinaan paljon lapsia, eikä moni lapsi ennen koulun alkua ollut käynyt kertaakaan mantereella: eräs majakkamestarin tytär näki puun ja kissan ensimmäistä kertaa vasta kuusivuotiaana.

Majakkamiesten asuinrakennus syttyi tuleen 1940-luvulla, jonka seurauksena toinen miehistä kuoli öiselle, hyiselle merelle, kuten Lauri Järvinen kirjoituksessaan kuvaa. Paljon muutakin traagista saarilla on nähty, majakanvartijan poika Esa Pirkola kertoo.

Ulkokallan majakka automatisoitiin 1970-luvulla, saarella sijaitsee myös säähavaintoasema. Tuliko kenties mieleen meditatiivinen radio-ohjelma Sää rannikkoasemilla? 

Maakallasta Ulkokallaan on noin neljä kilometriä. Mustavalkoinen majakka näkyy korkean linkkimaston vieressä.

Kallankareille pääsee kesäaikaan esimerkiksi komealla puisella purjealuksella, kaljaasi Ansiolla. Se on rakennettu lähes kopioksi vuonna 1891 Kalajoella valmistuneesta kaimastaan, joka myytiin 1900-luvun alussa Turkuun. Aluksen myöhemmistä vaiheista ei tiedetä, mutta nyky-Ansio kulkee leppoisasti reilun tunnin verran sileässä säässä Maakallaan, tarvittaessa moottorivoimin. Matkalla syödään lohikeittoa ja ruisleipää, ja päälle nautitaan pullakahvit.

Perillä vietetään noin tunti ihmetellen avaria näkymiä ja karilaisten elämäntapaa. Luin juuri, että Kallankareilla on kesiään viettänyt myös toimittaja Baba Lybeck. Varmasti lähtemättömiä muistoja hänellä niistä.

Kirkko on Kallankarien keskeinen yhteinen tila. Se on rakennettu vuonna 1780, ensimmäinen kirkko saarella oli jo sata vuotta aiemmin.

Hirsirakennus on jätetty maalaamattomaksi sisältä.

Kallan kalastajien oli aikoinaan pakko osallistua aamuhartauteen ja jumalanpalveluksiin. Uskonnon harjoittamisen lisäksi syyt olivat käytännölliset: kun kaikki osallistuivat, kukaan ei päässyt muita ennen kalaan.

Engelsmannit seilasivat Suomemme rannoilla Krimin sodan aikaan vuosina 1853–56 ja veivät sotasaaliikseen Maakallan kirkonkellon. Kello on sittemmin palautettu, mistä Brexitin kanssa tuskailevaa Iso-Britanniaa kiitettäköön. Voimia irtautumiseen. 

Kaljaasi Ansion rakensivat Plassin kyläyhdistyksen ihmiset, työhön kului noin 18 000 tuntia – yksinään pakertanut henkilö olisi ollut rakennushommissa reilut kaksi vuotta yhtä soittoa, yötä päivää. Kaksimastoisen, 22-metrisen aluksen suunnitteli DI Mikko Ilus alkuperäisten, saatavilla olleiden tietojen pohjalta. Komeaa työtä, kaikkinensa.

Reissua Kallankareille tohtii suositella. Karuja mutta upeita maisemia katsellessa pitää nostaa hattua historian huimapäisille merenkävijöille, niin matkalla Amerikkaan kuin ulapan siikarysille.