Digitalisaatio. Mitä se edes on?

Automatisaatio. Digitalisaatio. Robotisaatio. Kaikki mahdolliset saatio-päätteiset tekniikkasanat. Ne vyöryvät yli valtavalla voimalla. Ne pelastavat Suomen talouden, niistä syntyvät vientikärjet, niissä lepää maan tulevaisuus. Ilman digiloikkaa ei voi voittaa, hoetaan.

Suuret ovat odotukset, mutta mitä digitalisaatiolla oikein edes tarkoitetaan?

Määritelmiä on yhtä monta kuin määrittelijää ja painotukset vaihtelevat sen mukaan, miltä sivulta kuutiota katsoo. Itse kuvittelin, että määritelmistä nousisi pintaan yksi hyvä ja yleispätevä, mutta vähänpä taas tiesin.

Otetaan muutama kuvailu.

Kielitoimiston sanakirja toteaa ykskantaan, että digitalisoida = muuttaa digitaalitekniikkaan perustuvaksi.

Valtiohallintoa palvelevan Valtiokonttorin mukaan ”digitalisaatiolla tarkoitetaan kokonaisvaltaista toimintatapojen uudistamista, joka sisältää myös uusien digitaalisten teknologioiden käyttöönottoja”.   Käytännössä ”kansalaisten ei tarvitsisi kulkea luukulta toiselle, jos viranomaisten järjestelmissä olevaa tietoa jaettaisiin viranomaisten kesken sähköisesti”.

Bisnestä edustavan Elinkeinoelämän keskusliiton mielestä  ”digitaalisuus on työväline, joka mallintaa reaalimaailman ilmioitä tietokoneiden maailmaan, siirtää reaalimaailman vuorovaikutusta tietokoneiden maailmaan ja avaa tietokoneille tien toimia suoraan reaalimaailmassa”.

 

Julkisia palveluja edustava Valtiovarainministeriö lupaa, että ”digitalisaatio tuo kansalaiset ja yritykset julkisten palveluiden kehityksen keskiöön”.

Toki hallitusohjelman fläppitaulun makuisessa tekstissä välähtävät myös tuottavuusloikka, ketterä uudistuminen, hallinnon sisäiset prosessit ja luottamukseen perustuva johtaminen, sillä digitalisaation rinnalla ”luovutaan turhista normeista ja muutetaan tekemisen kulttuuri innovatiiviseksi”. Tämän 2025-tavoitteen saavuttamiseen eli ajattelutavan kääntämiseen koko koneistossa on nyt aikaa yhdeksän vuotta.

Entisen Nokia-johtajan, nykyisin startup-sijoitusrahaston toimitusjohtajan Tero Ojanperän neljän vuoden takaisen luonnehdinnan mukaan ”digitalisointi tarkoittaa informaation purkamista bitteihin, mikä mahdollistaa tiedon tallentamisen, järjestelemisen ja muuntelun. Kun tämä yhdistetään mobiiliteknologiaan, sosiaalisiin verkkoihin ja pilvipalveluihin, kokonaiset teollisuudenalat mullistuvat”.

Lisäksi Ojanperä totesi talvella 2015, että ”nyt meneillään on digitalisaation kolmas aalto, joka tuo internetin teollisuuteen. Esineiden internetissä kaikki nostureista jääkaappeihin ja autoihin on kiinni tietoverkossa”. Tässä on mielestäni hyvät määritelmät, Ojanperän ajatuksethan ovat jo pitkälti reaalimaailman konkretiaa.

Digitalisaatiokeskustelussa toki lentelevät myös kapellimestarit ja orkesterit, ekosysteemit, arvoverkostot ja muutosjohtamisen sarka, niiltä ei kai voi ihminen mitenkään välttyä. Mutta siis, kaikki määritelmät ovat todennäköisesti oikeita, kunnes aika toisin osoittaa. Yhdessä ne joka tapauksessa antavat laajemman kuvan kuin yksinään.

Digitalisaatiota on tapahtunut jo kymmeniä vuosia, mutta kaikesta päätellen nyt on selvästi alkanut uusi, voimakas aalto. Iso-D on otettu valtiohallinnon ja yritysten puheisiin laajasti mukaan eikä kukaan todennäköisesti kehtaa julistautua ison mittakaavan jarruttajaksi.

Uskon, että moni asia sähköistyy huomaamatta eikä 10 vuoden päästä ole asiaa, jossa bitti ei jollain tavoin liikkuisi. (Aina kannattaa numeroilla ennustaa, saa jälkikäteen nauraa tai hymistä erinomaisuuttaan.) Uuden aallon digitalisaation parhaana potentiaalina pidän sitä, että suunnitelmallisen tekemisen ilmapiirissä ihmiset voivat huolella miettiä, mitä asioita voidaan antaa tietokoneiden rouhittavaksi ja mitä niiden pureskelemaa tietoa ja väsymätöntä automatiikkaa voidaan edelleen hyödyntää, jotta asiat tehdään paremmin ja tehokkaammin yksilön, yhteiskunnan ja maailman kannalta.

Digitalisaatio ei automaattisesti ruoki maailman nälkäänäkeviä eikä pysäytä ilmaston lämpenemistä, mutta voi olla suurena apuna, jos ihminen sitä avuksi päättää käyttää.