Aikakoneella ei kovinkaan kauas

Myöhäisten kesäiltojen parhautta olivat vanhat sanomalehdet. Eivät nuotion sytykkeenä vaan lukemistona.

Ymmärsivätköhän Hesarin uutisdeskissä elokuun alussa vuonna 1962 työskennelleet sanomalehtimiehet ja -naiset, millaista uutissivua he olivat lehteen painamassa? Tiukkaa tavaraa nimittäin on se.


Helsingin Sanomat 6.8.1962

Päivän aiheet ovat edelleen, elokuussa 2017, kuumia ja osittain samoja. Aloitetaan ydinaseista.

Neuvostoliiton sijaan ydinkokeita tekee nyt Pohjois-Korea, joka Neuvostoliiton tavoin uhittelee Yhdysvalloille. Ja Yhdysvallat uhittelee takaisin. Ikiliikkujan äärellä ollaan.

EEC-neuvottelut keskeytyivät, kertoo otsikko. Englanti halusi kovasti liittyä Euroopan talousyhteisöön, EU:n edeltäjään. Ranska vastusti jyrkästi ja neuvottelut keskeytettiin moneen kertaan ”sekavan tilanteen vallitessa”. Kului vielä 11 vuotta, kunnes maa hyväksyttiin mukaan. Nyt Iso-Britannia haluaa yhtä kiihkeästi irti EU:sta ja sekava tilanne vallitsee taas.

Kuvan alla kerrotaan, että ”saksalaisen laivasto-osaston vieraillessa äskettäin Kööpenhaminassa ryhtyivät nuoret vasemmistolaiset osoittamaan mieltään tavalla, joka lopulta kehittyi avoimeksi mellakoinniksi. Kuvassamme poliisin kanssa otteleva nuori hulinoitsija saa sivustatukea tyttöystävältään”. Vaihda kuvatekstiin joku toinen poliittinen ideologia tai paikkakunta ja käytä uudelleen. Tai voi tuo hyvin mennä tuollaisenaankin, ideologiat ja nuoret miehet ottelevat aina ja kaikenlaisissa kokoonpanoissa.

Rouva Finkbine saapui Ruotsiin. Otsikko sisältää suuren asian. Sherri Finkbinen tarina on yhden naisen ja yhden perheen tarina 55 vuoden takaa, mutta ytimeltään edelleen akuutti. Finkbine oli neljän lapsen äiti ja suositun lasten tv-ohjelman juontaja Arizonassa, Yhdysvalloissa. Alettuaan odottaa viidettä lastaan hän taltutti aamupahoinvointiaan lääkkeellä, jota hänen opettajamiehensä oli tuonut työmatkalta Euroopasta. Kun uutiset alkoivat kertoa saman lääkkeen aiheuttaneen vakavia epämuodostumia tuhansille vauvoille, joiden äidit Euroopassa, Kanadassa ja Australiassa olivat sitä raskauden aikana käyttäneet, Finkbine järkyttyi. Hän ei halunnut ottaa riskiä, että lapsi olisi vakavasti vaurioitunut.

Abortti oli kaikkialla Yhdysvalloissa kielletty, vain äidin henkeä uhkaava raskaus voitiin keskeyttää. Asia olisi voinut järjestyä Finkbinen kotiosavaltiossa kolmehenkisen lääkäripaneelin päätöksellä. Lääkärit puolsivatkin raskauden keskeytystä.

1960-luvun Amerikassa aborteista ei puhuttu, mutta Sherri Finkbine halusi kertoa asiasta kasvoillaan, jotta naiset osaisivat varoa talidomidia sisältävää lääkettä. Asian tultua julkiseksi sairaalan johto pyörsi aborttipäätöksen juridisten seuraamusten pelossa. Pian tuli myös asiaa tutkineen tuomioistuimen vahvistus, että jokainen aborttiin osallistuva saisi rikossyytteen.

Finkbine nousi maanlaajuisiin otsikoihin, menetti työnsä, alkoi saada vihapostia ja tappouhkauksia. Tarvittiin FBI vartioimaan kotia.

Mutta raskaudet eivät odota. Sherri Finkbine lähti selvittelyjen jälkeen Ruotsiin, jossa keskeytys oli mahdollista tehdä laillisesti. Keskeytyspäätöksen piti perustua lääketieteelliseen tutkimukseen, ei pelkästään äidin pelkoon. Ruotsissa oli aiemmin tehty kaksi raskaudenkeskeytystä todettujen talidomidivaurioiden takia.

Hesarin juttu päättyi tähän tilanteeseen, mutta Sherri Finkbinen tarinaa seurattiin tiiviisti. Täältä löytyy arizonalaisessa mediassa vuonna 2016 julkaistu, hienosti kirjoitettu artikkeli. Jos et ehdi sitä lukea, niin pieni yhteenveto: Sikiö todettiin vammautuneeksi ja Sherri Finkbinelle myönnettiin abortti. Hän ei ottanut tilannetta kevyesti, ei tuolloin eikä nyt. Kotiin palattuaan Finkbine kertoi haastattelussa Ruotsin käsittelevän aborttia realistisesti, ei uskonnollisena eikä juridisena asiana, vaan lääketieteellisenä. Finkbine toivoi muutosta Yhdysvaltojen vanhentuneisiin lakeihin.

Ja toivoo edelleen. Ja niin toivovat miljoonat naiset muissakin maissa.

Pieni faktaboksi:  Maailmassa tehdään vuosittain 56 miljoonaa raskauden keskeytystä, lähes 90 prosenttia aborteista tehdään kehitysmaissa. Arviolta joka neljäs raskaus päättyy aborttiin.  Aborttien määrässä ei ole tutkimuksen mukaan eroa maissa, joissa se on laillista tai maissa, joissa sitä on voimakkaasti rajoitettu. Abortin kriminalisoiminen ajaa naiset etsimään laittomia palveluita ja menetelmiä.

Abortti on kielletty lähes 30 maassa, Euroopan alueella Maltalla ja Vatikaanissa. Esimerkiksi Irlannissa laki on kuin 1960-luvun Arizonassa, joten naiset nousevat aborttilaivaan, joka purjehtii kansainvälisille vesille Hollannin lakien alle. Puolassa ja Venäjällä keskustellaan aborttien täyskiellosta. Venäjällä buusterina on ortodoksikirkko, jonka mukaan ”abortti on este Venäjän suotuisalle väestönkehitykselle”. Eräänlaisia surrealistisia synnytystalkoita päämiehet siellä siis hahmottelevat.

Mukana besserwisseröinnissä on Yhdysvaltain presidentti, joka on kieltänyt yhdysvaltalaisrahoitteisilta kansalaisjärjestöiltä aborttineuvonnan ja aborttien tekemisen maailmalla. Päätöstä pidetään katastrofaalisena: ”Aborttien estäminen ei onnistu kieltolaeilla, koska ne eivät poista naisten tarvetta aborttien tekoon.”

Voiko tuota paremmin sanoa. Porina ja vääntö tästä aiheesta saisi mielestäni kyllä loppua ihan tähän paikkaan. Pitkä perustelu lyhyesti: Naisen elämä kuuluu ihmisoikeuksiin ja naiselle itselleen.

Nooooooh. Palataan Hesarin uutissivulle elokuuhun 1962. Marilyn Monroe oli kuollut edellisenä iltana, seks-pommi, kuten lehti häntä kuvailee.

Ei ole kulunut yhtään Marilyn Monroen kuoleman vuosipäivää, jolloin näyttelijää ei olisi laajasti muisteltu. Vaatteet ja muu henkilökohtainen omaisuus vaihtavat omistajaa huutokaupoissa, legendaksi muuttuneen ihmisen kasvoilla saa edelleen myydyksi paljon. (Ja hei, let’s face it, kyllä ne olivat kauniit kasvot.)

Pikku-uutisessa Pojat surmasivat kymmenen ihmistä. Toisessa tapauksessa 14-vuotias tappoi oman perheensä Ohiossa ja toisessa 16-vuotias naapuriperheen Etelä-Dakotassa. Syitä ei teoille tiedetä. Lienee tarpeetonta muistuttaa, että hirveitä, selittämättömiä surmatöitä tapahtuu edelleen. Vain minimaalisen pieni osa Homo sapiensista valitsee kuitenkin tuontyyppisen ratkaisun. Se on hyvä muistaa.

Helsingin Sanomat avasi juuri vanhojen lehtiensä digiarkiston tilaajilleen. Se ja kaikki muut medioiden, kirjastojen, museoiden ja muiden laitosten digiarkistot ovat aivan uskomaton, pulppuava lähde, jonka äärellä saa kulumaan koko elämänsä, jos ei yhtään jarruttele – vaikka aikakoneella ei tuntuisi aina kovin kauas pääsevän.

Jo mainoksista ja luokitelluista pikkuilmoituksista avautuu toinen maailma. Voi tehdä sellaisia havaintoja, että

työpaikkailmoituksista ovat hävinneet yömakkaramyyjättäret, yhdysmiehet, monitoimihenkilöt, veikkauskuponkien lajittelijat ja korkeat tenorit.

Mainoksista poistuneet arkkupakastimet, poikien alusbikinit ja Teitittely sekä mannermainen, huokea ja kitsas.

Vaatteista kadonneet Terylene, Acryl, Enstex sekä plyyshi, satiini ja svengi. Entä mihin haihtuivat ilmoituksen alareunaan pienellä präntätyt lupaukset lähettää teos täydellisestä sukuelämästä ehdottomasti huomiota herättämättä toisella lähettäjänimellä?

Sääkartat ovat täyttyneet kuvioista ja tv-sivut kanavista. Maanantain kolme urheiluaukeamaa typistynyt yhdeksi. Onneksi.

Historiaa pöyhimällä ja lisätietoa hakemalla voi hahmottaa maailmaa ja jäsentää sitä, asettaa asiat hyviin mittasuhteisiin. Saada ahaa-elämyksiä ja tuntea muistamisen riemua. Ymmärtää, että elettiinhän ennenkin ja nyt siitä huolimatta. Se ei ole vähän se.